Polyvagaalinen teoria
Villa Rauhan arjessa

Mistä kaikki sai alkunsa?

Työskenneltyäni yli 20 vuotta perhehoitajana sekä lastensuojelulaitoksessa varhaisessa kiintymyssuhteessa vaurioituneiden lasten kanssa koin ajoittaista syvää avuttomuutta auttaa traumatriggereistä kärsiviä lapsia. En ymmärtänyt trauman syvintä olemusta ja se näyttäytyi minulle eräänlaisena mysteerinä.

Tuntui siltä, että vuosien pitkät terapiatkaan eivät tuoneet lapsille nähtävää helpotusta haastavissa tilanteissa vaan lapsen moninainen oireilu ja ylivirittyneisyys jatkui usein vuosien ajan ja vielä aikuisikäänkin asti.

Saman aikaisesti traumasta ja sen hoidosta alkoi tulla kiihtyvällä vauhdilla uutta tietoa. Nykytietämyksen valossa varhaista traumaa emme voi tavoittaa sanoilla. Se kun juurtunut järjestelmäämme aistimuksina ja tuntemuksina. Toisinaan trauman kokemuksen sanoittaminen ja siitä puhuminen laukaisee meissä uudelleen samaa traumareaktiota, kuin itse trauman kokemisen hetkellä. 

Tämä tuli esiin tutkimuksissa vietnamin sodasta palanneita sotilaita hoidettaessa. Syntyi kokonainen uusi näkökulma, jossa kehollisuus ja ihminen ja keho-mieliyhteys kokonaisuutena oli uuden tarkastelun kohteena. Aloimme oivaltaa, että trauma ei asukaan pelkästään päässämme.

Lapsuuden trauman hoidossa alettiin puhua korjaavan kiintymyssuhteen luomisen tärkeydestä, mm. Theraplay hoivakokemusten merkityksestä ja autonomisen hermoston ylivireyden (Taistele ja pakene) rauhoittamisesta.

Oli ollut turhauttavaa etsiä ratkaisuja lapsen kokonaisvaltaiseen (myös keholliseen) kuntoutukseen, kun pitkän aikaa apua tarvitseva lapsi oli vain ”puhuva pää” jonka ainoaksi hoitomuodoksi ajateltiin terapiaa, jonne pääsy oli kuitenkin usein vaikeaa ja tapahtuu kodin ulkopuolella. Suurimmat ongelmat olivat kuitenkin läsnä lapsen arjessa. Oli selvää, että tarvitsimme useita eri keinoja kuntouttaa sijaishuollossa olevaa lasta.

Yllättäen pääsin juuri tuolloin aitiopaikalle seuraamaan taitavan psykiatrin/ ratsastusterapeutin ohjauksessa tapahtuvaa ratsastusterapiaa. Se tarjosi mahdollisuuden seurata prosessia, jossa terapiaan yhdistetty hevonen sai lapsessa hämmästyttävän nopeita muutoksia aikaan. Hevosen ihoa vasten levätessä ja sen sykettä kuunnellen lapsesta tuntui vapautuvan menneisyyden painolastia kerta toisensa jälkeen.

Tällöin aloin etsiä tietoa eri teorioista sekä pohtimaan arkeemme korjaavia elementtejä ja kehollisuuteen palaamista lasten kiintymyssuhdepulmien ja traumojen hoidon äärellä.

Tästä muutaman vuoden kuluttua paljon esillä ollut Polyvagaalinen teoria sanoitti kokemukset järkeenkäypään muotoon ja heti oli selvää, että pienryhmäkoti Villa Rauha tulisi toimimaan tiiviisti se viitekehyksenään, jolloin meillä olisi konkreettisia työkaluja toimia aidosti lasta kuntouttavana yksikkönä.

 

Elina

Meidän ei tarvitse olla traumaterapeutteja ymmärtääksemme traumaa ja sen aiheuttamia mekanismeja kehossa. Voimme olla traumatietoisia ja sitä kautta traumasensitiivisia kasvatustyössämme. Meidän kaikkien traumatisoituneiden lasten kanssa töitä tekevien on hyödyllistä keskittää huomiomme näkökulmaan, jossa ihminen on kokonaisuus ja me kasvattajina olemme tärkeä osa korjaavaa vuorovaikutusta lasten arjessa.

Ymmärtääksemme ylipäänsä lapsuuden traumaa ja sen monisäikeisiä kudelmia mielemme ja hermostomme lonkeroissa, meidän on tärkeää olla tietoisia omasta itsestämme ja historiastamme myös. Kasvattajan oman hermoston vakauttamisen taidot ovat yksi tärkeimpiä työkalujamme kohdatessamme turvattomuudesta tulevia ja siinä alati eläviä lapsia ja nuoria.

Komplisoituneen kehityksellisen traumatisoitumisen alkuperä on useimmiten tiedostamaton. Merkittävä, ellei suurin osa vaikeimmin hoidettavasta traumaperäisestä stressistä juontuu ihmisen kehityksen kannalta kriittisten kiintymyssuhteiden vaurioitumisesta varhaislapsuudessa. Traumatisoiva elämäntilanne ei silloin välttämättä ole traumatisoitumisen oireista kärsivän tiedossa lainkaan. Monella lapsella ei ole mitään kosketuspintaa tai sanallistettua tarinaa liittyen varhaisempiin vuosiin.

 

Trauma tallentuu merkittävässä määrin implisiittiseen ja proseduraaliseen muistiin, joka toimii tietoisuuden ulkopuolella. Tällöin traumaattisesta kiintymyssuhdemallista ei edes teoriassa voi olla tietoisia muistoja. (Jukka Packalen: Trauma on kehossa)

Vauvalle kokemus siitä, että hänet jätetään yksin, on emotionaalisesti murskaava. Vauvan kokonaisvaltaisessa kehominuudessa kaikki muu katoaa, kun hänen olemuksensa räjähtää tuskauniversumiin, jossa hänen koko olemuksensa tuntee tuskaa ja ahdistusta. Hylkäämisen kokemukset ovat vauvalle ja myöhemmin lapselle liian suuria yksin kannettaviksi. Tällöin hän joutuu dissosioimaan kokemuksen itsestään pois. Se ei tietenkään katoa hänestä minnekään vaan jää vaikuttamaan siihen asti, kunnes se saadaan käsiteltyä. (Klaavu 2023)

Kun ihmisellä ei ole tietoista muistia tapahtuneesta, se ei palaudu mieleen ja käsittelyyn sanojen muodossa vaan kehollisina tuntemuksina ja vireystilan rajuinakin vaihteluina. Toisinaan pelkkä tuoksu saa aikaan reaktion, jota emme edes ymmärrä. Ns. traumalaukasijoiden, triggereiden alkuperän metsästys on sinänsä kuntoutuksen näkökulmasta tarpeetonta salapoliisityötä, vaikka se sinällään on kiinnostavaa.

Traumajälkiä korjaava kokemus tapahtuu nykyhetkessä ja yhteydessä muihin. Ymmärrys ja myötätunto oman kehon yliaktiivista ”hälytysjärjestelmää” kohtaan riittää. Opimme saamaan yhteyttä omaan kehoomme ja vakauttamisen keinojen kautta luomme kosketusta siihen miltä turva tuntuu. Mitä varhaisemmassa vaiheessa olemme traumatisoituneet, sitä kauempana sanat kokemuksesta ovat, kehomieliyhteyden rakentaminen on käytössämme aina.

Ylisesti linjaten alle kolmivuotiaiden lasten kokemus traumatisoivista tapahtumista on yleensä vain kehollinen, koska lapsen kielen kehitys ei ole riittävän kehittynyttä traumanarratiivin eli ehjän tarinan muodostamiseen. (Baldwin 2018, 48; Van Der Kolk 2017). Tällöin kaikki terapeuttiset korjaavat kokemukset on rakennettava tästä kokemusmaailmasta käsin.

Vuorovaikutusmallit keskushermoston ja autonomisen hermoston kehittymisen kannalta kriittisinä aikoina – varhaislapsuudessa ja teini-iässä – tallentuvat tiedostamattomiksi malleiksi muistiin. Ne toimivat tiedostamattomina prototyyppeinä sille, miten ihmissuhteita havaitsee ja miten niissä toimii myöhemminkin. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää myös, mistä juontuvat sosiaaliset ongelmat kehityksellisesti traumatisoituneiden elämässä. (Jukka Packalen: Trauma on kehossa)

Jatkuva turvattomuuden tunne ja siitä seuraava vahingollinen stressi saavat erityisesti lapsen kehittyvässä mielessä aikaan monimutkaisia neurobiologisia muutoksia. Trauman kokeminen vaikuttaa lapsen kognitiivisiin kykyihin, tunteiden säätelykykyyn sekä uhkatilanteiden tulkitsemiseen (Bath 2015.)

POLYVAGAALINEN TEORIA PÄHKINÄNKUORESSA

Polyvagal Theory…the science of feeling safe enough to fall in love with life and take the risks of living. (Debb Dana)

Polyvagaalinen teoria on neurofysiologi Stephen Porgesin luoma malli, joka jakaa autonomisen hermoston kolmeen osaan, jotka ovat sosiaalinen liittyminen

(tasapaino, turva), taistele tai pakene -tila ja lamaantuminen. 

Stressin sääntely voi kehittyä puutteellisesti joko aikuisiällä kasaantuvan äärimmäisen (tai pitkäaikaisen) stressin tai lapsuuden laiminlyönnin seurauksena niin, että keho havaitsee jatkuvasti vaaraa silloinkin kun sitä ei ole. Erityisen ansiokkaasti tämän ilmiön ymmärtämisessä on osoittautunut nimenomaan Stephen Porges.

Porgesin teorian käsite (nimitys) sille, miten keho tiedostamattomasti havaitsee ympäristön turvalliseksi tai vaaralliseksi on neuroseptio (vaaratutka)

Jos keho havaitsee vaaran, se reagoi vaaraan kolmella stressireaktiolla, jotka ovat kehittyneet evoluution saatossa. Neuroseptio on se mikä saa ihmisen tahdosta riippumattomasti tarkkailemaan ihmisiä ja ympäristöä määrittäkseen, ovatko ne turvallisia vai kenties vaaraksi. Lapsen maailmassa, jossa hän on täysin riippuvainen vanhemman tarjoamasta hoivasta ja huolenpidosta, tarkkailu on myös eloonjäämisen ehto.

Tämä on täysin tiedostamaton prosessi, joka tapahtuu autonomisessa hermostossamme.

Tätä tahdosta riippumatonta ympäristön tarkkailua mahdollisen vaaran varalta alkaa tapahtua meillä ihmisillä heti syntymän jälkeen. Se on äärimmäisen tärkeää selviytymisen kannalta. Keho on suunniteltu tarkkailemaan, käsittelemään tietoa ja reagoimaan ympärillä tapahtuviin asioihin. Meidän tulee oppia elämässämme paljon, mitä varoa, mitä välttää, tarvitsemme kykyämme tarkkailla ja oppia.

Vauvat reagoivat vaaran ja turvallisuuden tunteeseen sekä läheisyyden tunteeseen vanhempiaan kohtaan. Tätä tapahtuu heti syntymästä lähtien, ja tarkkailemme ja arvioimme tiedostamattamme koko elämämme ajan näitä vaaran tai turvallisuuden merkkejä.

Kun havaitsemme vaaraa, reagoimme siihen alla olevin reaktioin.

Pelkästään sosiaalisilla nisäkkäillä esiintyvä ensisijainen stressivaste  (reagointi) on etsiä turvaa muista ryhmän jäsenistä. Eli etsimme tällöin toisista turvan signaaleja. Kun havaitsemme kaiken olevan hyvin, kehomme on ns. normaalitilassa. Porges kutsuu tätä tilaa sosiaalisen liittymisen järjestelmäksi. Kun se on toiminnassa, olemme kiinnostuneita muista, rauhallisia, leikkisiä ja yhteistyökykyisiä. Ympäristömme muut ihmiset toimivat näissä tilanteissa peileinä meille ja vahvistavat joko turvan tai vaaran signaaleja.

Sosiaalinen liittyminen on Porgesin teorian luomassa kolmen portaan asteikossa kehon ja mielen optimaalinen yhteystila. Se on sen ylin rappunen.

Siinä ollessamme olemme jo havainneet ja todenneet ympäristön ja siinä olevat ihmiset turvalliseksi, koemme olomme levolliseksi ja kykenemme liittymään yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Tätä voimme kutsua optimaalisella voimakkuudella käytetyksi jarruksi. Usein siitä käytetäänkin nimitystä vagaalinen jarru. Jarrun toimiessa hyvin emme havainnoi vaaraa vaan olemme rentoutuneessa ja luottavaisessa tilassa. Tässä tilassa myös leikki kukoistaa.

Sosiaalinen liittyminen näkyy optimaalisena vireystilana, jossa olemme sopivalla tavalla aktiivisia toimijoita ja nautimme yhteydestämme toisiin ihmisiin.

Lapsen maailmasta käsin jarru toimii lapsen nähdessä tuttuja turvallisia aikuisia, saadessaan kosketusta ja kohtaamista hänelle tutuilta aikuisilta. ”Käsijarru” pitää, sillä lapsi kokee elämänsä ennakoiduksi ja tasaiseksi. Tässä tilassa lapsi pystyy asettumaan leikkiin, kykenee toimimaan muiden ihmisten kanssa, nukahtaa ja nukkuu ilman pelkoja jne.

Jos taas turvan signaalia ei saa muilta, seuraa taistele tai pakene -reaktio (TTP), josta vastaa sympaattinen hermosto. Taistele tai pakene tilasssa koko keho on hälytytilassa. Siinä olemme havainneet emotionaalisen tai fyysisen vaaran signaalin, joka voi olla joko todellinen tai virheellisen tulkintamme luoma kauhuskenaario. Tässä kohtaa kehossa vaikuttava trauma saattaa saada aikaan paniikkireaktion tilanteessa, jossa ulkopuolisen silmin ei tapahdu mitään ihmeellistä. Lapsen ollessa kyseessä vaaratutka saattaa olla aktiivinen koko ajan. Jokainen äkkinäinen tai ennakoimaton muutos lapsen elämässä ennustaa vaaraa. Tämän vuoksi lapsen arjen ennakoitavuus sijaishuollossa on äärimmäisen tärkeää.

Taistele tai pakene tilassa kehomme on käynnistänyt stressihormonien erityksen, olemme ylivalppaita ja tarkkaavaisuutemme on kapeutunut näkemään ainoastaan vaaraan liittyvät asiat. Emme ole kykeneviä huomaamaan ympäristöstämme löytyviä turvallisuuden signaaleja, vaan käymme kovilla ylikierroksilla ja valmistaudumme taisteluun. On tärkeää ymmärtää, että kovasti turvattomasta maailmasta elämänsä aloittanut lapsi saattaa elää tässä tunteessa käytännössä kaiken valveillaoloaikansa.

Varuillansa olo kaventaa lapsen mahdollisuuksia reagoida “normaalisti” moniin tilanteisiin. Uhkan kokeminen ja näkeminen saa lapsen reagoimaan epänormaaleilla tavoilla, esimerkiksi uhmakkuudella ja ali- tai ylivirittyneellä käytöksellä, puolustuskeinona kuviteltuihin tai todellisiin uhkiin (Bath 2015, Van Der Kolk 2005).

Kehon ollessa tässä tilassa rauhoittuminen on äärimmäisen haastavaa. Se heijastuu uneen, ruuansulatukseen ja kaikkeen käyttäytymiseen. Lapsi hermostuu herkästi ja on ärtynyt. Nimitämme usein tässä tilassa jatkuvasti oireilevia lapsia hankaliksi ja etsimme usein epätoivoisesti selkeää syytä oireilulle. Hoitotyössä haastavat tilanteet ja niiden epärationaalisuus saattaa kuormittaa kasvattajaa. Usein turhaudumme, kun emme tunnu millään pystyvän ennakoimaan vaaratutkan vääriä signaaleja, vaikka kovasti yritämme.

On myös vaikeaa muistaa, että Lapsen päästessä turvaan kipeiltä kokemuksilta, vaikkapa emotionaaliselta kaltoinkohtelulta, tunnekylmyydeltä tai vanhempien arvaamattomalta käytökseltä se ei aina ole kokemusmielessä terapeuttista. Voi olla todella pelottavaa opetella uusia malleja toimia. Lapsi ei tiedä, miten pitäisi käyttäytyä ja mikä olisi turvallista. Käytös voi olla haastavaa, yllättävää ja todella kuormittavaa myös kasvattajalle. Kuitenkin lapsi saattaa näissä tapauksissa toimia ainoalla mahdollisella tavalla, minkä kokee mahdolliseksi omalle selviytymiselleen. (Köngäs 2019, 101). 

Erilaiset mindfullness-, tietoisuus- ja meditaatioharjoitukset vakauttavat tutkitusti etuotsalohkon ja aivojen muiden osien toimintaan sekä vaikuttavat vaguksen vatsanpuoleiseen eli rauhoittavaan haaraan, jota kutsutaan vagaaliseksi jarruksi. Tämä tarkoittaa, että mm. näitä mm. menetelmiä hyödyntämällä me pystymme vaikuttamana lapsen virittyneeseen tunnetilaan. Pitää kuitenkin muistaa, että “Käyttäytyminen on aina ongelman heijaste, ei ikinä ongelma” (Köngäs 2019, 107.) 

 Jos havaittu tai kuviteltu vaara on hengenvaarallinen, eikä taisteleminen tai pakeneminen ole mahdollista, seuraa jäätyminen, kehon valekuolema. Tämä autonomisen hermoston reaktio on olemassa esimerkiksi liskoilla ja sammakoilla, jotka jäätyvät pienimmästäkin vaaran merkistä. Porgesin teorian alimmalla rappusella, johon putoamme usein ylikierrostilan jatkuttua riittävän kauan, on lamaantuminen. Siinä kohtaa mielemme on jo tulkinnut meidän olevan äärimmäisessä vaarassa, se on katkaissut yhteyden aivojen järkeilevään osaan, jolloin toimimme pelkästään tunne- ja vaistopohjaisten mekanismien varassa.

Tällöin lapsi ei pysty enää hakemaan turvaa ja yhteyttä toisista ihmisistä, sillä hän on vajonnut lamaannuksen yksinäiseen kuoppaan, jonka uskoo suojaavan häntä äärimmäiseltä vaaralta. (Hylkääminen, kun kysymyksessä on lapsi)

Tässä kohtaa olemme jumissa paikallamme.  

Lamaantuminen näkyy elämässä alivireystilana, joka voi ilmetä toisten tahtoon alistumisena, voimakkaana väsymyksenä, apatiana tai jopa masennuksena. Voimme tulkita lamaaannusta vaarallisen väärin. Lastensuojelussa lamaannus voi näyttäytyä meille eräänlaisena helppoutena. Siinä missä taistele tai pakene reaktioista elävä lapsi reagoi voimakkaasti kaikkeen, lamaantumisen tilassa oleva lapsi saattaa olla hiljainen ja uppoutua huoneeseensa tai puhelimensa ääreen.

Polyvagaalinen teoria hermoston toiminnasta tuo taistele ja pakene-reaktiolle kolmannen, erittäin tärkeän ulottuvuuden. Jos eläin ei voi taistella eikä paeta se jähmettyy, alistuu. Tapahtuu ikään kuin valekuolema. Ihmisellä lamaannu-reaktiota esiintyy traumatisoitumisen seurauksena, alistumisena, kun vahingolliseen tilanteeseen on jostain syystä pakko jäädä. Tämä on hyvin vahingollista yksilön hyvinvoinnille, mutta erityisen vaurioittavaa kehittyvälle lapselle (Van Der Kolk 2017, 100.)

Siinä missä kolaripaikalla hiljaisimman avuntarvetta on mentävä tarkastamaan ensin, pätee jossain määrin myös Polyvagaalisen teorian valossa.

Lähde: www.traumainfo.fi

TEORIA KÄYTÄNNÖN ARJESSA VILLA RAUHASSA

On tärkeä ymmärtää teorian kolme porrasta sekä se, että neuroseptio, eli ”vaaratutka” hälyttää varhaisessa vaiheessa traumatisoitunutta lasta toisinaan jopa useita kertoja tunnissa. Toisilla yliaktiivinen tutka on päällä koko ajan. Lapset skannaavat ja lukevat vaaran merkkejä, joita voivat olla täysin yhdentekeviltä tuntuvat asiat, kuten esimerkiksi kodin esineiden paikan vaihtuminen tai työntekijän uudet silmälasit. Esim. Lapsi tapasi sijaisäidin, jolla ei ollut ripsiväriä tuona päivänä. Lapsi hätääntyi välittömästi tulkittuaan, että sijaisäiti oli itkenyt. Lapsen maailmassa hän uskoi, että on tapahtunut jotain todella pelottavaa, kun aikuinenkin itkee ja hänen kehonsa reagoi tilanteeseen voimakkaalla ahdistuksella. Vagaalinen jarru saatiin päälle, kun lapselle selvisi, että ripsiväri olikin vain loppu.

 

Mikä tahansa ”poikkeama” lapsen maailmassa saattaa aiheuttaa hermostollisen reaktion. Me emme pysty millään estämään niitä, mutta me voimme tulla niistä tietoisiksi YHDESSÄ LAPSEN KANSSA.

 

Tärkeintä on oppia tunnistamaan (itsessä myös!) ja sanoittamaan lapsessa tapahtuvia vireyden ja hermoston vaihtuvia tiloja.

Parantuminen emotionaalisesta traumasta, persoonan muistojen ja toimintamallien integroituminen ehjäksi kokonaisuudeksi alkaa turvallisuudesta. Turvallisen ilmapiirin luominen pohjautuu tiedon perustalle. Ilman arjen toimintaympäristöjen turvallisuutta eivät lapsen tai nuoren terapiat voi tuottaa toivottua tulosta (Bath 2015; Becker-Weidman 2013).

  • Säännöllinen, ennustettava arki: Samat asiat tapahtuvat samassa järjestyksessä ja samoina, toistuvina viikonpäivinä. Mitä tylsempää aikuisella on, sitä eheyttävämpää arki lapselle on.
  • Maadoittaminen: Palautamme lapsen nykyhetkeen ja koitamme saada vagaalista jarrua jarruttamaan: ”Hengitä, ei hätää, odotan tässä, olen tässä”
  • Resurssit! Elokuusta 2022 olemme kiinnittäneet iltoihin riittävästi resursseja, jotta saisimme mahdollisuuden tehdä ja toteuttaa aidosti kuntouttavaa sijaishuoltoa.
  • Neurosonic- matalataajusvärähtelypatja, jossa makoillessa lapsi tekee samalla hermostoa rauhoittavaa toimintaa, mm kuuntelee aikuisen lukemaa satua. Neurosonic –rentoutuslaitteet tuottavat erittäin matalataajuista, autonomiseen hermostoon rauhoittavasti vaikuttavaa värähtelyä. Se ohjaa kehoa meditaation kaltaiseen tilaan, jolloin stressitila lievittyy, palautuminen tehostuu ja unen terveet mekanismit korjautuvat.
  • Arjen jatkuva suunnittelu: mm. Kotiin tultaessa rauhoittumisen hetki, toiminnan ohjaus ja rauhoittumisajan seuraaminen omasta tiimalasista.
  • Eri menetelmien käyttöä ja opiskelua. Villa Rauhassa olemme opiskelleet Luontoyhteyden vaikutusta hermoston rauhoittajana, tunnetaitokasvatuksen eri menetelmiä, psykofyysista psykoterapiaa ym.
  • Leikit: Useimmat lapset, joilla on ongelmia yliaktiivisen vagaalisen jarrun kanssa, eivät selviä muiden lasten tapaan kiihdyttävistä leikeistä, joissa on jahtaamista, lyömistä, piilossa odottelua yms. Heidän leikkiensä aktiiivisuustasoa pitää seurata aikuisen toimesta ja sitä on aktiivisesti ohjattava. Sanomattakin on selvää, että virtuaaliset jännittävät pelit eivät myöskään edistä hermoston ylivireystilan tasoittumista.
  • Läsnäolo: Hermoston yli- ja alivireystiloja tasoittaessa aikuisen on kyettävä olemaan aidosti läsnä lapselle. Reaktiot tapahtuvat nykyhetkessä ja niihin on hyvä päästä vastaamaan nykyhetkestä käsin. Lapsella on oikeus oppia itsensä rauhoittamiseen tähtääviä menetelmiä ja keinoja. Mitä vanhemmasta lapsesta on kyse, sitä enemmän hän näitä itsenäisiä taitoja työkalupakkiinsa tarvitsee.
  • Tunnetilojen jakamista ja sanoittamista
  • Lapsen traumataustan huomioiminen myös lapsen ja läheisten vuorovaikutustilanteissa. On tärkeää saada lapsen läheiset mukaan turvatalkoisiin, jossa lapsen elämä on tasaisen ennustettavaa ja ennakoitavaa. Tylsyyden ylistys on se tie, joka lapset kuljettaa sisäiseen turvaan.
  • Tuttuus: Polyvagaaliseen viitekehykseen pohjautuen olisi parasta, jos lapsen elämässä olisi pysyviä, tuttuja aikuisia, jolloin lasta kuormittavaa vaihtuvuutta ei tulisi. Valitettavasti tänä päivänä työntekijöiden vaihtuvuuteen emme pysty vaikuttamaan mutta ainakin pyrimme kaikin keinoin mahdollistamaan työssäjaksamista ja sitoutumista.
  • Varhaisen vuorovaikutuksen hoivakokemukset: Nuorempien lasten kohdalla voimme vielä hyödyntää varhaisten hoivakokemusten tuomaa turvan tunnetta. Rasvaamalla, hieromalla, hiuksia kampaamalla jne.
  • Koulutus: Taustateorian ymmärtäminen on toimintamme jalokivi sekä vahvuutemme. Saamme joka kuukausi mahdollisuuden syventää oppimistamme yhteisessä koulutuksessa/työnohjauksessa. Villa Rauhassa on aiheeseen liittyvää ammattikirjallisuutta paljon. Olemme jatkuvasti oppimassa uutta ja kannustamme ja tuemme kaikkia työntekijöitämme oppimaan lisää.
  • Havaintojen sanoittamista: on tärkeää tuoda lapselle näkyväksi lapsen omaa toimintaa. ”Huomasin, että olit aika paljon tänään vaan huoneessasi” ”Tänään huomasin, että olet aika kierroksilla ja on vaikea pysähtyä” ja näiden avausten kautta tavoitteena löytää yhdessä ymmärrystä sen hetkiseen olotilaan.
  • Jakamattoman huomion tärkeys. Toteutimme mittavan kyselyn elokuussa 2022 jossa henkilökunnan oli tarkoitus tarkastella kahden viikon ajan oman aikansa jakautumista vuoroissa eri lasten kesken ja raportoida siitä ja havainnoista vuoron loputtua valmiiseen kyselypohjaan. Kyselyn seurauksena jokainen kertoi keskittyvänsä vuorossa siihen, että kaikkia lapsia huomioidaan tasapuolisesti. Tämä tukee viitekehystämme monella tavalla, mutta erityisesti siinä, ettemme kiinnitä huomiotamme vain näkyvimmin tai äänekkäimmin reagoiviin lapsiin.
  • Itsensä likoon laittaminen. Traumatietoinen työntekijä on ensijaisesti tietoinen itsestään ja omista käytösmalleistaan. Työnohjauksessa uskallamme jakaa myös itsestämme ja uuden työryhmän kanssa käytämme aikaa ryhmäytymiseen ja tutustumiseen. Tarvitsemme vahvan tiimin tuen vaativassa kuntoutustyössä. Kun työyhteisömme on psykologisesti turvallinen, uskallamme jakaa itsestämme myös.

Kasvattajien täytyy tietoisesti ottaa vastuu omista käyttäytymismalleistaan ja tunnekokemuksiaan niin, että saamme oman aikuisen neurobiologiamme vakuuttuneeksi siitä, että lapsen hankala käytös, raivo, lyöminen tai uhmakkuus ei ole uhka omalle selviytymisellemme. Jos emme ymmärrä oman elämänkaaren merkitystä persoonamme toiminnalle, saatamme herkistyä lapsen negatiivisista tunteista ja yrittää vain saada ne loppumaan. (Köngäs 2019, 111-112). 

Trauman kokenut tarvitsee eniten elämässään turvaa.

 Samasta säröstä, josta trauma pyrkii ulos ja näkyviin, mahtuu myös toivo sisään.

Lähteet:

  1. Köngäs, M. (2019). Tunneäly varhaiskasvatuksessa. Jyväskylä: PS-kustannus
  2. Van Der Kolk, B. (2017). Jäljet kehossa. Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. Helsinki: Viisas Elämä
  3. Bath, H. (2015). The three pillars of traumawise care: healing in the other 23 hours. Reclaiming children and youth. Winter 2015, volume 23, number 4. Saatavilla: https://pdfs.semanticscholar.org/b3fb/da00061f77003960364321f76740bc99d3ab.pdf?_ga=2.41777322.965575572.1590042907-1975089827.1590042907
  4. Traumaselviytyjä Jukka Packalén, https://traumainfo.fi
  5. Aster Hedmanin Traumainformoitu toivo sivusto: https://traumainformoitu.fi/traumatietoisuus-lapsen-varhaisten-vuosien-toivona-ja-tukena/
Scroll to Top